Täällä taas todella pitkän tauon jälkeen.. Tästä postauksesta taitaakin tulla vuodatus viime aikojen harmittavista takaiskuista. Kuten ehkä olette tietoisia, suurimpana haaveenani on aina ollut omistaa vanha talo, jota ei ole pilattu turhilla remonteilla. Olemme lähiaikoina kierrelleet asuntonäyttöjä ja löysimmekin yhden ihanan kohteen johon ihastuimme. Harmiksemme talon perustukset kuitenkin olivat sen verran pahasti vaurioituneet, että päätimme perääntyä tarjouksesta.
Kaikista vaikeinta tässä kaikessa on kuitenkin ollut ulkopuolisten ihmisten asenne unelmaani. Viime aikoina olen ollut ihan rättiväsynyt jatkuvan kädenväännön jäljiltä. Kuten varmasti arvaatte, läheiseni ovat sitä mieltä että on hullua ostaa vanha talo ja rivaripätkä olisi ainoa oikea ratkaisu. Olen itsekin huomannut alkaneeni pyörtää päätäni ja katsella "järkiratkaisuja". Nyt olen kuitenkin tajunnut olleeni uskomattoman allapäin sen vuoksi, että olen luopumassa uskosta omaan sisimpääni. On niin vaikea saada ulkopuoliset ymmärtämään mitä asioita kodissa arvostan: tunnelmaa, ränsistyneitä yksityiskohtia, nostalgiaa. "Aikuisten" mielestähän tämä on lapsellista haihattelua ja ennen kaikkea vastuutonta. Tietystihän vanhoissa taloissa on riskejä, mutta minä olisin valmis ottamaan ne jotta saisin elää itseni näköistä elämää. Koti kun ei ole minulle vain toimivia rakenteita ja valmiiksi tehtyjä putkiremontteja.
Niin kuin rakas ystäväni ihanasti kirjoitti Juha Perttulan sanoja lainaten: "Ehkä on parempi, että aikuinen saa kuvitella mitä haluaa, koska hän kuitenkin sisimmässään tietää, että uskoo välillä menninkäisiin."